Itsearviointi syksyn opinnoista

Saimme tehtäväksi suorittaa itsearvioinnin kuluneen syksyn opintoihimme liittyen. Tavoitteena on arvioida oman opettajuuden nykytilaa nyt tämän ensimmäisen välietapin jälkeen. Tämä tehdään keskittyen viiteen eri OSAAMISALUEESEEN, jotka olen alempana esitellyt kursiivilla. Kunkin osaamisalueen perään olen kirjoittanut aihetta koskevan itsearvioni.


ARVIOINTIOSAAMINEN
Arviointiosaaminen tarkoittaa kykyä arvioida oppimis- ja oppilaitosympäristöjen sekä vallitsevien käytänteiden soveltuvuutta opetustarkoitukseen. Korkeimmalla tasollaan tämä tarkoittaa myös parannusehdotusten esittämistä pedagogisista lähtökohdista. 

Oppimisympäristökäynnit ja syksyn opintomme ovat iskostaneet kiinnittämään huomiota oppimisympäristön fyysisiin (esim. valaistus, muunneltavuus) ja henkisiin tekijöihin (esim. kannustava ilmapiiri, mahdollisuus saada apua/tukea). Syksyn aikana suoritetut käynnit moniin ympäristöihin (esim. TAKK, TUTLab, Polamk, Tehy)  ovat hyvin tukeneet arviointiosaamisen kehittymistä. Esimerkiksi käydessäni seuraamassa opetusta TAMK:lla, havaitsin mm. luokkatilan olleen liian pitkä osallistujamäärälle (opettaja jäi kauas oppilaista). Tämän asian voisi korjata esim. asettelemalla istumapaikat etukäteen tarpeeksi lähelle opettajaa tai katkaisemalla luokkatilan jonkinlaisella sermillä. Fyysiset puutteet oppimisympäristössä onkin helpompi tunnistaa kuin varsinaiset pedagogiset ongelmakohdat. Nykytiedon valossa, suurin osa opetuksesta johon olen elämäni aikana osallistunut ei ole ollut pedagogisesti mitenkään loistokasta. Näille puutteille on sisänsä ummistanut silmänsä ja niihin on turtunutkin, lähinnä on yrittänyt saada opetuksesta jotain irti sen puutteista huolimatta. Nyt kun näihin seikkoihin kiinnittää aktiivisesti huomiota, huomaa valtavan määrän yksityiskohtia, joille ennen olisi ollut täysin sokea. Asioiden esille nostaminen ja problematisointi ei ole koskaan ollut itselleni erityisen hankalaa, lähinnä on joutunut hillitsemään itseään monissa tilanteissa.

KUMPPANUUSOSAAMINEN
Kumppanuusosaaminen korostaa yksilön toimintaa ryhmän ja yhteisön jäsenenä. Opettajuudessa korostuu yhteistoiminnallinen rooli ja käsitys koulutusjärjestelmän yhteiskunnallisesta merkityksestä. Yhteistyö oppilaiden, vanhempien ja kollegoiden kanssa on kumppanuusosaamista parhaimmillaan. 

Ihmisenä olen aina nauttinut akateemisesta jne. vapaudesta. Opettajuudessa viehättää juuri vastuu ja vapaus järjestää oma opetus oman parhaan näkemyksen mukaisesti (toki opetussuunnitelmaa ja organisaation sääntöjä noudattaen). En kuitenkaan halua poteroitua omien näkemysteni kanssa. Tietotekniikan alalla se olisi jopa tuhoisaa, koska oma tietämys ja osaaminen on pidettävä ajan tasalla. Ei kannata kuvitella että itse osaisi asiat oppilaita ja kollegoita paremmin. Teknologioiden kirjo on niin valtava, että toisten osaaminen on sisällytettävä tukemaan oppimista. Opetuksen järjestämiseksi kannattaa hyödyntää muita eksperttejä aiheissa, jotka eivät ole omaa ydinosaamista. Oppilaat kannattaa valjastaa tiedon jakajiksi ja tuottajiksi passiivisen seuraamisen sijaan. Yhteistoiminnallisuus esimerkiksi työelämän kanssa tulee olemaan opettajuuteni kulmakiviä; opetettavan asian tulee olla ajanmukaista ja relevanttia. Haasteena organisaation kehittämisessä on tietysti turhautumisen välttäminen, jos omia kehitysideoita on paljon, mutta mitään ei voida viedä eteenpäin esimerkiksi säästösyistä. On aina helppoa todeta olevansa yhteiskykyinen ja -halukas. Tällöin mielikuva kuitenkin perustuu usein kanssakäymiseen jossa ollaan "samalla aaltopituudella". Kumppanuusosaaminen tulee kehittymään kohdatessani jatkossa varmasti myös vastahakoisia yhteistyökumppaneita. Näistä on toki kokemusta myös tuotekehityshommien puolelta, mutta integroitumiseni osaksi oppilaitoksen toimintaa jatkossa vasta tulee paljastamaan opettajan kumppanuusosaamiseen liittyvät erityishaasteet.

OPETUS- JA OHJAAMISOSAAMINEN
Opetus- ja ohjaamisosaaminen sisältää oppimisen ja kasvun tukiprosessien ymmärtämisen ja hyödyntämisen omassa opetuksessa. Näiden prosessien jatkuva tarkastelu ja kehittäminen on opettajan ydintyötä. Erityisinä tavoitteina ovat vuorovaikutteisuuden lisääminen ja opiskelijan oman aktiivisuuden kehittyminen. 

Erilaisten oppimis-, tieto- ja ihmiskäsitysten opiskelu syksyn aikana on pohjustanut näiden prosessien ymmärrystä. Opettajan käyttötiedon muodostamisessa käytettiin näitä pohjatietoja ja näin teoriaa jalostettiin osaksi omaa tulevaa opetusta. Itse etsin aina parempaa tapaa tehdä asiat. Osallistava pedagogiikka sopii ylipäätään tietotekniikan opetukseen mainiosti, koska siinä korostuu itse sekä ryhmässä tekemisen riemu ja luova tuottaminen. Tietotekniikan alaan liittyy jatkuva muutos, eikä kaavoihin kannata tai edes voi kangistua. Syksyn aikana pienryhmämme järjesti opetustuokion ja pääsin myös opettamaan itsenäisesti. Omana haasteenani on kasvaa IT-kouluttajasta opettajaksi. Huomioitavia seikkoja on opetustilanteessa niin paljon, että kaikkeen tarvittavaan ei osaa kiinnittää huomiota ilman harjaantumista. Ensi keväänä tulen pitämään opetusta vähintään 22 tuntia TAMK:ssa. Uskon että opetus- ja ohjaamisosaamiseni ottaa silloin suurimman kehitysloikan opettajaopintojeni aikajanalla. Keväällä pääsen myös seuraamaan muiden opetusta, jolloin huomio kiinnittyy seikkoihin, jotka ovat vielä jääneet pimentoon. Hyvää syksyn opetuksessa oli osaltani se, että pääsin/jouduin pitämään omaa opetusta jo lokakuussa. Tavallaan tunnen olevani askeleen edellä suurinta osaa muusta ryhmästä, koska olen jo saanut ensimmäiset palautteet, joiden perusteella olen valmiimpi seuraavaa opetusta varten. Toki pitää muistaa, että ryhmässämme on myös pitkään opettajana toimineita, jotka ovat saaneet palautetta jo vuosien ajan ja hioneet opetustaan sen mukaan.

KULTTUURIOSAAMINEN
Kulttuuriosaaminen painottaa erilaisten toimintakulttuurien ymmärrystä ja hyödyntämistä opetus- ja ohjaamistyössä. Joustavuus, avoimmuus sekä erilaisuutta ja moninaisuutta arvostava toimintaympäristö ovat kulttuuriosaamisen painopisteitä. 

Aloittaessani työt IT-alalle vuonna 2004 ilmapiiri oli hyvin erilainen kuin nyt. Salassapitosopimukset arvostettiin hyvin korkealle, avoimesta lähdekoodista ei juuri puhuttu ja hommat pyrittiin tekemään talon sisällä ilman yhteistyökumppaneita. Sittemmin olen ottanut itse mahdollisimman avoimen linjan (toki minuakin salassapitosopimukset jne. sitovat), esimerkiksi LinkedIn-profiilissani kerron mahdollisimman selkeästi sen mitä olen oikeasti työkseni tehnyt. Myös tämä blogi edustaa hyvin avointa linjaa ja julkaisukynnykseni on matala. Vaikka kykenen akateemiseen kirjoitustapaan, ei se edusta ominta minua (edustaakohan jonkun kohdalla?). Olenkin tässä kirjoittanut tavalla, joka tulee mahdollisimman luonnostaan, koska se tuntuu tuottavan itselle suurinta iloa. Kuten mm. Lauri Järvilehto on todennut, kaikkien ei tarvitse olla hyviä kaikessa. Tärkeämpää olisi löytää joitakin asioita, jotka kiinnostavat ja joissa haluaa kehittyä. Kaikilla on oikeus oppimisen iloon, mutta sen ei tarvitse syntyä samoista lähtökohdista ja samoista aiheista (kuinka se voisikaan?) Tämä on toimintakulttuuria, jonka syntymistä haluan edesauttaa. Tulevaisuudessa kiinnostavat kovasti myös virtuaalisen vuorovaikutuksen tavat ja mahdollisuudet. Kuinka tehdä virtuaalitodellisuudesta salonkikelpoista? Virtuaali- ja lisätty todellisuus tulevat synnyttämään myös negatiivisia lieveilmiöitä, kuten liikennettä sotkevat Pokemon GO -pelaajat. Näiden uusien toiminta- ja oppimisympäristöjen hyödyntäminen mielekkäällä tavalla tulee vaatimaan mittavaa työpanosta. Hyvin hyödynnettynä virtuaalinen oppimisympäristö voi edesauttaa esimerkiksi erilaisuuden hyväksymistä.

HYVINVOINTIOSAAMINEN
Hyvinvointiosaaminen edistää toimintaympäristöjen saavutettavuutta ja esteettömyyttä
sekä tähtää turvallisen ja hyvinvointia edesauttavan ilmapiirin syntymiseen sekä ylläpitoon. Hyvinvointiosaaja edistää yhteisön hyvinvointia tarttumalla havaitsemiinsa epäkohtiin. 

Syksyn oppimisympäristökäynneillä huomio kiinnittyi moniin turvallisuutta koskettaviin seikkoihin ja järjestelyihin esimerkiksi TAKK:lla ja POLAMK:ssa. Myös esteettömyysjärjestelyihin kiinnittää nyt erityistä huomiota. Digitaalisissa oppimisympäristöissä saavutettavuuden varmistaminen on ensiarvoisen tärkeää. Mikäli valitut ympäristöt eivät toimi erilaisilla päätelaitteilla (PC, MAC, tabletit jne.), jäävät ne osalta oppijoista käyttämättä. Digitaalisen oppimisympäristön käyttö ei saa olla kohtuuttoman vaikeaa ja valittujen työkalujen pitää toimia riittävän hyvin. Haasteena itselle onkin hahmottaa, kuinka vaikeaa digitaalisten ympäristöjen käyttö on erilaisille oppijoille. Taustastani johtuen olen tottunut hyvin insinöörimäisiin toteutuksiin, joissa käytettävyys on jäänyt pienemmälle huomiolle. Koen että hyvinvointiosaamisen hankalin alue on kiusaamiseen ennaltaehkäisy ja siihen puuttuminen. Ilmapiiri pitää pyrkiä luomaan avoimeksi ja luottamukselliseksi. Kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään virheiden tekemistä (turvallisuusseikat pitää toki huomioida). Jos opettaja saattaa toiminnallaan oppilaan naurunalaiseksi, kyse on vähintäänkin kiusaamisen edesauttamisesta. Opettajan tulee pystyä nauramaan myös itselleen mokattuaan ja ottamaan pienet kuittaukset huumorilla. Tämän syksyn opinnoissani opettajaopiskelijoiden kesken ilmapiiri on mielestäni ollut loistava. Välillä kuitenkin unohtuu että kyse on erikoisjoukosta, ja yleensä toimintaympäristön tunnelma ei ole vastaavalla tasolla. Kuten kumppanuusosaamisenkin kohdalla, jatkossa kohtaamani ongelmakohdat varsinaisessa oppilaitoksessa työskennellessäni tulevat kehittämään hyvinvointiosaamistani konkreettisesti.

Uuden taidon oppiminen kahdessakymmenessä tunnissa

Tässä aihe, joka nousi esiin opettajaopiskelijaryhmämme Facebook-keskusteluissa:
Uuden taidon oppiminen kahdessakymmenessä tunnissa

Ennen kuin luet pidemmälle, kannattaa katsoa oheinen video. Tekstini kuitenkin perustuu tuon videon teorian kommentointiin.

Tässä silti menetelmä erittäin tiivistettynä. Ristitään se tässä tekstissä nyt Kaufmanin metodiksi.

1. Määrittele mitä haluat kyseisestä taidosta oppia (eli suorita rajaus).
2. Mieti miten opit tarpeeksi, jotta oppiminen jatkossa ruokkii itse itseään. Eli pystyt korjaamaan itse tekemiäsi virheitä.
3. Poista häiriötekijät, jotta voit keskittyä oppimiseen.
4. Harjoittele vähintään 20 tuntia.

20 tuntia on melko mielivaltainen luku. Lähinnä tarkoituksena lienee alleviivata sitä, että on asetettava konkreettinen aikatavoite. Ilman aikarajaa (ja melko kireää semmoista), prosessiin on vaikea suhtautua sen vaatimalla tehokkuudella.

Itse opiskelen japanin kieltä lähinnä huvikseni, mutta toki yritän etsiä tilaisuuksia, joissa japanin kielen taidostani olisi konkreettista hyötyä. Mutta en ole laskenut opiskelulleni mitään tuotto-odotusta tms. En siis odota siihen laittamani ajan & vaivan ikinä maksavan euromääräisesti itseään takaisin (saati tuottamaan voittoa). Tästä huolimatta pyrin opiskelemaan mahdollisimman tehokkaasti. Yhtenä kiintopisteenä oli viime kuussa tekemäni Japanin lomareissu. (Uudelleen)aloitin japanin opiskelun keväällä, tähdätäkseni siihen että reissulla pystyisin asioimaan mahdollisimman paljon japaniksi. Tietämättäni opiskeluni mukaili Kaufmanin metodia. Aluksi mietin mihin tulee keskittyä, jotta oppisin aidossa kanssakäymisessä tarvittavaa puhekieltä. Googlasin parhaita metodeja japanin opiskeluun (joitain suosituksia jouduin suoraan skippaamaan, kuten kehotusta "Get a japanese lover."). Esimerkiksi sanojen/fraasien mieleen painamiseen käytän Ankia (jos joku tietää tehokkaamman menetelmän, olen yhtenä korvana).

Ei liene yllätys että 20 tuntia ei tähän riitä, ei lähellekään. Jos joku on eri mieltä, kehotan opiskelemaan Kaufmanin metodin mukaisesti sen 20 tuntia, bookkaamaan lennon Japaniin ja kokeilemaan miten onnistuu kylttien lukeminen ja jutustelu japaniksi natiivin kanssa.

20 tunnissa voi kuitenkin oppia teeskentelemään useimpia taitoja. Otetaan taas tueksi tarinaa japanin opiskelustani. Japanin ääntäminen on suomalaiselle helppoa, etenkin minulle, koska on tullut katseltua animea lapsuusvuosista lähtien (ja viime aikoina myös Netflixin sarjaa "Terrace House", jossa nuoret japanilaiset puhuvat arkipäivän tilanteissa). Muutaman kerran olen kuullut, kun jenkki puhuu japania. Se kuulostaa hirveältä. Väitänkin että japania vähänkin opiskelleen suomalaisen ääntämys menee paremmin kohdilleen kuin paljon opiskelleen jenkin. Tämä johtaa helposti tilanteeseen, jossa japanilainen tulkitsee muutaman fraasin jälkeen että tämä kaverihan osaa (etenkin jos on tullut opiskeltua myös japanilaisia tapoja). Sitten alkaa nopea puhetulva, johon on pakko todeta vain わかりません, eli "En ymmärrä." Eli helposti pystyy antamaan vaikutelman että osaakin paremmin kuin osaa.

Kuinkahan pitkään esim. tämä huijari loppupeleissä
opiskeli lääketiedettä? Omasta mielestään hän oli kovinkin pätevä, mutta syytekohdat olivat varsin painavat.

Kaufmanin esityksessä onkin kuvaava kuvaaja:

Eli alussa kehitys on nopeaa ja perustaidot tarttuvat haaviin nopeasti. Jos lopettaa tuohon punaisen katkoviivan kohtaan, ei tietenkään vielä ole experttilevelillä (eikä luultavasti koskaan sinne pääsekään, koska vaadittava aika vs. kehitys kasvaa eksponentiaalisesti). Useimmissa tapauksissa eksperttilevelin saavuttaminen ei siis välttämättä kannata. Kovin tutultahan tuo Kaufmanin kuva näyttää. Otetaanpas vertailuksi tuttu käppyrä tuotekehityshommista (lähde http://www.methodsandtools.com):

No sama käyrähän tuo periaatteessa on.

Mitä tämä kertoo nykyajasta? Kysytäänpä näin, koska olet viimeksi omistanut täydellisesti toimivan laitteen (erillisistä ohjelmistoista puhumattakaan)? Vastaus on varmaan 80-luvulla, tai ei koskaan? Koska nykytuotteet monimutkaistuvat teknisesti koko ajan, mutta toisaalta niitä pitää globaalin kilpailun vuoksi pystyä tuottamaan yhä halvemmalla, ei ole taloudellisesti järkevää tehdä tuotetta, joka olisi kattavasti testattu ja kaikki ongelmat korjattu. Sanotaan vaikka, että riittää kun kriittisistä bugeista on testaamalla löydetty arviolta 80% ja niistä löydetyistä on korjattu 80%. Tai itse asiassa, noilla luvuilla saataisiin jo luultavasti keskivertoa laadukkaampi tuote. 100% varmuudella toimivan tuotteen tekeminen veisi äärettömästi aikaa ja rahaa.

Kuitenkin pyrkimys riittävän hyvään vs. huippulaatuun erottaa jyvät akanoista, tai perustekijän expertistä. Experttitason saavuttaminen jossain taidossa vie kuitenkin Kaufmanin esityksen mukaan noin 10 000 tuntia!

Mielestäni aikarajat 20 tuntia tai 10 000 tuntia voi heivata skuikkaan. Mutta oppimista varmasti tehostaa tavoitteen määrittely: mitä haluaisi osata ja mihin mennessä. Tavoite haastavaksi, mutta saavutettavaksi. Sitten työskentelyä tuota tavoitetta kohti parhain mahdollisin menetelmin. Näiden menetelmien etsimiseksi kannattaa opiskelun alussa ja aikana uhrata vähintäänkin muutamia tunteja.